Kotimme Ikaalisissa on vuonna 1976 rakennettu n.140m2 omakotitalo pienellä alle 1000 neliön tontilla. Muuttaessamme tänne asunto oli ollut n. pari vuotta tyhjillään. Sitä ennen talossa oli toiminut muutaman mummun pienkoti kaupungin toimesta. Muutimme Ikaalisiin siis juhannuksena 2010. Tullessamme oli pihalla ruoho kasvanut hurjan korkeaksi, mutta silmiin pisti huikean upeat fuksian väriset pionit olohuoneen kolmen vierekkäisen ikkunan alla. Nuo pionit ovat ilostuttaneet mieltäni jo yhdeksän kesän ajan, avaten nuppunsa aina juhannuksen tienoilla <3 Ja laoten surullisesti maahan heti seuraavan kaatosateen yllättäessä, nopeimmillaan heti seuraavana päivänä! Silloin ei pioni-ilo kauaa kestänyt :D 

Ensimmäisinä helteisinä kesäpäivinä asuessamme ihan omassa kodissa, vein pyykkejä kuivumaan ulos pyykkinarulle. Kesken pyykin ripustamisen pysähdyin ja jäin vain kuuntelemaan. Sen hiljaisuuden, joka korvissa humisi, rikkoi vain lintujen äärettömän kaunis kesän ylistysviserrys. Silloin tiesin tulleeni kotiin.

Ikaalinen on pieni kylä, jossa on pienen kylän ikävät puolet. Näitä ikäviä puolia kohdatessani palaan ajatuksissani tuohon hellekesän hetkeen, hiljaisuuteen, puhtaaseen pyykkiin ja lintujen viserrykseen ja tiedän edelleen olevani kotona. Niin usein äkkipikaisuuksissani, pettymyksissäni ihmisiin ja siihen, miten kaupungin asioita välillä mielestäni huonosti hoidetaan, olen uhannut lähteä, muuttaa pois, jättää tämän piskuisen kylän taakseni. Mutta mihin sitä ihminen kotoaan lähtisi? Korkeintaan pienelle lomalle palatakseen taas pian takaisin. Vain yhdeksän vuotta ja Ikaalinen on juurtunut sydämeeni. Tänne, tähän maalaiskaupunkiin ovat minun lapseni kasvaneet ja sitä myöten myös minä. Yhdeksässä vuodessa olen tutustunut hurjaan määrään ihmisiä, joista osasta on tullut ystäviä. Tuo yhdeksän vuotta tuntuu rehellisesti sanottuna vuosikymmeniltä. Tänne muutettuani olen elänyt huolettomana äitiysvapaata lasteni kanssa kerhoillen, olen ollut töissä kaupungilla, olen opiskellut uuden ammatin, olen ollut työttömänä ja pelännyt toimeentuloni vuoksi, olen päässyt jälleen töihin, olen seurannut vierestä mieheni ensiaskelia yrittäjänä, olen tukenut ja auttanut häntä mahdollisuuksieni mukaan, olen katsonut lasteni kerho-, päiväkoti-, eskari- ja koulupolun. Olen ollut niin monessa mukana, oppinut tuntemaan niin monia ihmisiä ja myös pettynyt monet kerrat, että ei kai siihen yksi yhdeksän vuotta riitä?

Tämän postauksen tarkoitus oli esitellä teille kotiamme, mutta esittelinkin kotiani, Ikaalista ja sen luomia tunteita ja elämää minussa. Ei se mitään, hyvä näin. 

Kuvissa piti esitellä remontoitua 70-luvun asuntoa, mutta laitankin kuvia ekalta kesältä puutarhasta, pioneista ja pyykeistä! Seuraavassa postauksessa sitten sisäkuvia :)

Mies vaahterassa!

Ihastuttavaa alkanutta viikkoa juuri sinulle!

-Äiti